keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Paha olo

Maanantai 25.1.2010

Miksu kuoli tänään.



Olin yötä poissa. Kun tulin kämpille Miksun luo, se ei ollut lämpölamppunsa alla. Se nukkui kaula pitkällään. Se ei reagoinut kosketukseen, joten nostin sen ylös tarkistaakseni, onhan se ookoo. Miksu oli tosi nuutuneen oloinen. Laskin sille heti kylpyvettä sen ammeeseen, mutta vähemmän kuin tavallisesti, koska se ei jaksanut kunnolla pitää päätä ylhäällä. Ajattelin, että juominen kohentaisi sen oloa, mutta ei se juonut. Aina aiemmin se joi, kun laskin sen veteen.

Otin Miksun pian ylös vedestä. Turha sen olisi siellä lillua. Miksu-kulta!!!



Soitin eläinlääkärille ääni itkusta väreillen. Pyysin lupaa tulla tuomaan Miksu tänään uudestaan lääkäriin, että antibiootti vaihdettais. Ja haluaisin myös vitamiinipistoksen Miksulle, ku se vois piristää sitä.

Sain ajan seitsemäksi. Kello oli tuolloin jotain ehkä kaks.



Soitin äitille itkien, ett kai hän voi lähtee kuskaamaan meitä Vantaalle lääkäriin. Lupasi. Ei mennyt kauaa, ku soitin äitille uudestaan, ett voisko hän tulla jo nyt mun luo. Oli kamalaa olla yksin, ku Miksul on hätä. Onneks äiti tuli aika pian.



Otin Miksun syliini rätin päällä ja annoin sille pipetillä vettä ja nostin sen päätä aina vähän, että vesi menisi mahaan, eikä valuis vaan suupielistä tai nenästä pois. Pyyhin myös valuvat vedet pois paperinpalalla. Pikku-Miksu...!

En pystyny tekee töitä tai kuunnella ees radioo, ku halusin olla Miksun luona, sen vierellä.



Miksu alkoi hengittää suun kautta. Se ei oo koskaan tehnyt niin. Aina ennen nenän kautta! Vaikka toinen sierain ois täynnä jotai banskuu tms ja toinenki sierain puoliks, ni nenän kautta. Siitä lähtien taisin itkeä koko ajan.



Pyysin äitii soittamaan mun puolesta eläinlääkärille, ett voitaisko tulla jo aiemmin. Mä en enää kehannu soittaa. Äiti ja lääkäri sit sopi, ett se lääkäri ottais Miksun kotiinsa paranemaan, mutt ett ennen seiskaa ei käy, ku hän ei ole työpaikallaan ennen seitsemää. Mua itketti ja pelotti, että mitä jos Miksu ei kestä seitsemään asti. ;___; Lääkäri sano, ett ellei Miksu selviä seiskaan asti, ni ei hän sitä voi muutenkaan sit auttaa. Pelkäsin tosissani, ett Miksu kuolee käsiin.



Oli siis pakko odottaa. Se odottaminen oli kamalaa. Kysyin varmaan vartin välein äitilt paljonko kello on, ett joko voitais lähtee lääkäriin. Itkin koko ajan Miksun äärellä. Rukoilin, ett Jumala parantais Miksun. Luin Isä meidän -rukouksen ja Herran siunauksen Miksulle. Nostin sen ylös kasvojeni korkeudelle, kosketin sen naamaa nenälläni (mul on tapana tehdä niin) ja kuiskasin sille rakastavani sitä.



Se suun kautta hengittäminen oli tosi pelottavaa. Miksun suussa oli vähän valkoista tahnan tapaista. Kauaa Miksu ei kuitenkaan hengittänyt levollisesti. Kohta se nyki takajalkojaan jokaisen hengenvedon yhteydessä ja nosti kaulansa pystyyn ja haukkoi suu auki happea. Mitään krohinaa ei kuulunut. Kaikki tapahtui ääneti lämpölampun alla. Olin asettanut rätin Miksun päätä varjostamaan, ettei lamppu häikäisisi sen silmiä.



Kohta Miksu hengitti vain noin puolen minuutin välein, levollisesti. Muutaman kerran. Sitten ei enää ollenkaan.



Miksu kuoli noin klo 17.15.


Olin viimeiset tunnit Miksun vierellä. Silitin sen päätä, kilpeä ja leukaa. Itkin, itkin ja itkin.



Ku Miksu oli kuollut, otin sen vihreän paksun rätin päällä sängylleni. Ja itkin. Rakastan Miksun tuoksua. Se tuoksuu sateelle. Mä aina silitin nenälläni sen päätä ja annoin pusun sen kilvelle. Mulla jää ikävä sitä tuoksua. Oltiin Miksun kanssa liki tunti siinä sängyllä. Silitin sitä vielä.


Mun oli tarkoitus elää Miksun kanssa yhdessä satavuotiaaksi.

Mulla on sitä ihan kamala ikävä! Se oli niin suloinen! En voi uskoa, että Miksu kuoli!

Soitin sit eläinlääkärille, että Miksu kuoli tunti sitten. Mä odotin koko ajan, ett kello tulisi seitsemän, mut äiti suostutteli mut soittaa lääkärille, ett mitä hän suosittelee, kannattaako meiän enää mennä sinne. Sovin lääkärin kanssa, että tuomme Miksun, ja hän toimittaa Miksun tuhkattavaksi. Haluan ripotella Miksun tuhkat jonnekin. Äiti ehdotti hautaamista Helin takapihalle ku maa on sulanut, mutta en halua säilyttää Miksun kuollutta ruumista missään laatikossa kevääseen asti. Eikä Heli ikuisesti asu siel mis nyt asuu.



Oli ihan hirveää jättää Miksu sinne eläinlääkärin pöydälle ja kävellä pois...

Tulin äitin luo yöksi. En voi mennä nyt kämpille! Miksun aitaus ja kaikki on siellä! Miksu-kulta!

Mun kädet tuoksui vielä kotonakin Miksulle. Olin silittänyt sen kilpeä autossa koko matkan lääkäriin.


Mun rakas pikku-Miksu!


Päätä särkee tää itkeminen.


Rakastan sua, Miksu! Aina!





13 kommenttia:

Tiina Oulusta kirjoitti...

Voi että :( Otan osaa! Tiiän miltä tuntuu menettää oma rakas lemmikki.

Lenore kirjoitti...

voi reppana!! :((( aloin vähä itkee ku luin tän.... :'(

Lenore kirjoitti...

reppana miksu tos videol :/ tuleeks silt tota banskuu nenäst?

Rahien kirjoitti...

:(

emmi kirjoitti...

voi ei:-( otan osaa!!<3

maiju kirjoitti...

Otan osaa x(! Mäkin halusin pitkään oman kilpikonnan, mutten koskaan saanut.

Emilie kirjoitti...

Voi rakas.. Voit olla tyytyväinen itsees kun olit sen kanssa, etkä välinpitämön. Annoit konnalle parhaan elämän mitä se voi saada, harva silittelee ja kertoo rakastavansa. Dude sä olet kultaa <3

Nyt mä haluaisin halata sua.

-Emilie

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa Hanna....isä Matille kerroin, että minulla on samanlainen kokemus, mun Kalle kilpikonnani kuoli oltuaan muutamia vuosia perhemme lemmikkinä. Tv Jussi Oulusta

Anonyymi kirjoitti...

Muutama hassu päivä on ihan liian lyhyt aika jättää hyvästit ystävälle: miten voi hyvästellä, kun ei halua ystävästään luopua? Sinussa sisällä elävät hyvien yhteisten hetkien muistot eivät koskaan häviä. Puhtia ja jaksamista toivotan!

Juha kirjoitti...

Hanna, Miksu asuu aina sisälläsi, muistoina, tunteina, ajatuksina=)

Mitä lämpimimmät osanottoni<3

HANNA kirjoitti...

Voi Hansi :'(

Paula kirjoitti...

Lämmin osanottoni, Hanna! Pariin viikkoon en ole ehtinyt blogiasi lukea, kunnes isäsi kertoi tämän surullisen uutisen.

Meillä maalla on koira- ja kissalemmikkejä ollut elämäni aikana monta, ja jokaisen kuolema on ollut monien itkujen taival.

Onneksi sä osaat kirjoittaa niin koskettavasti; kirjoittaminen itkun ohella auttaa käsittelemään surua. Sanoista tulee helminauha, jonka jokainen helmi heijastaa kauniin muiston Miksusta.

Hanna, kun viikkojen ja kuukausien kuluttua katsot taivaalle, huomaat eräänä päivänä, että kyynelistäsi on muodostunut ihan Miksun muotoinen kultareunainen pilvi.

Anonyymi kirjoitti...

Surullista luettavaa =0( Kirjoitinkin sinulle jo pari riviä tuonne Konnamaahan; melkoinen sattuma jotta ylipäätään näin alkujaan kirjoituksesi siellä.. Niin harvoin tulee välillä käytyä siellä.

Miksun loppuelämä taisi olla melkoista kamppailua, mutta sillä oli hyvä elämä luonasi ennen sitä.

Voimia vielä sinulle toivotan, sylin täydeltä!

T. Katinka

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...